perjantai 5. joulukuuta 2014

Joulu <3

Mä rakastan Joulua. Se on kakarasta saakka ollut mulle mieluisampi juhla kuin synttärit. Ei suinkaan vaan lahjojen takia, vaan siksi, että silloin ei kellään ole kiire (paitsi pukilla, hekoheko ;D) ja on aikaa istua piiiiiitkään ruokapöydässä ja valvoa myöhään rakkaimpien kanssa.

No okei, penskana diggasin eniten lahjoista :D

Nykyään _ihan oikeesti_ mä nautin siitä yhdessäolosta. Ruuasta. Huonoista vitseistä. (Niitä riittää meidän perheessä..) Muutamasta turhasta kinastelusta. (Kuka huijasi viimevuonna Trivial Pursuitissa, sisko vai sen veli? Pitäähän siitä kinastella TAAS.) Lapsien naurusta. Ruuasta. Glögistä. Ruuasta. Sanoinko jo ruuasta? Ahdan itteni täyteen jouluruokaa jo ennen aattoa, niin että tapanina tilataan perinteisesti pizzat. Voi että kun en malta odottaa!

Meidän perheessä jouluun valmistautuminen alkaa jo marraskuun alussa, kun sovitaan kuka tekee aatoksi ja mitä. Sitten aletaan hamstraamaan lahjoja kaapit täyteen, ja sovitaan AINA että ei osteta aikuisten kesken lahjoja, keskitytään vaan lapsiin. Lopputulos on se että yksikään aikuinen ei jää ilman lahjaa. Joulukuun alussa jemmakaapinovi ei pysy kiinni, ja vannotaan että ens vuonna ei todellakaan tuhlata näin järjettömiä määriä lahjoihin.

Joulukuun alussa meille ilmestyy myös ensimmäiset joulukoristeet! (Jouluvaloja parvekkeella ei lasketa, ne ilmestyy sinne jo kun illat pimenee.) Tänä vuonna joulukoristeiden lisäksi keittiössä on neiti O:n joulukalenteri, täynnä mm. herrrkullisia muumirusinarasioita ja duploja. Joulukuusi laitetaan perinteisesti vasta aatonaattona. Vaikka mun sormet syyhyis jo viimeistään itsenäisyyspäivän tienoilla..

Meidän joulun odotukseen kuuluu paljon perinteitä. Mä aion pitää niistä kiinni hamaan tulevaisuuteen saakka, koska musta ne oli ihania kun olin lapsi, ja haluan mun omalle lapselle yhtä ihania muistoja lapsuuden jouluista.

Ainoa mitä mä kaipaan näin joulukuussa, on lumi.. Toivon taas tänäkin vuonna valkoista joulua. :)

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Blogitauko.

Jaa että luvattoman pitkä blogihiljaisuus takana? Hups. Näin siinä joskus käy kun elää tätä hurjan kiireistä lapsiperhearkea. Ei mulla oikeestaan tällä hetkellä ole mitään ihmeellistä kerrottavaakaan, elämä rullaa painollaan, neiti O kasvaa ja nykyään höpöttää taukoamatta - usein jopa ihan selvää suomea. Pari sanaa ruotsiakin on äidin reipas tyttö oppinut, jee!

Meillä on kaikki hyvin, paremmin kuin hyvin. Talvi tekee tuloaan, joulu kolkuttaa ovella. Siihen liittyen ja siitä kertoen varmasti napsuu postauksia loppuvuoden ajan. Talvi kun on allekirjoittaneen lempivuodenaika.. Tähänsydänsilmähymiö. Ja pitäähän mun esitellä O:n ihanat talvitamineet niinkuin true mammabloggari konsanaan.. ;) Muutama sisustusjuttukin olis tulossa, ja meinasin värvätä meidän perheen kakslahkeisen hommiin.. mutta mihin hommiin? ;)

Rakkaan tyttäreni lemppariartistia Robinia lainaten, Olen sopivasti onnellinen <3

-Sane

Ps. Kauheeta sekametelisoppaa. Pitää kirjoittaa useemmin :D

maanantai 29. syyskuuta 2014

Ruokavinkki! Kanalasagne

Ei kuulu meidän arkiruokiin. Vai pitäiskö sanoa, ettei kuulunut. Jauhelihakastikkeiden, makaroonilaatikoiden, nakkikastikkeiden ja kalapuikkojen viidakossa aloin kaipaamaan jotain muuta. Päässä löi tyhjää kuten usein, jääkaappikin ammotti tyhjyyttään vaikka vastahan sitä kävi kaupassa. Kuivatavarakaapista tippui oven avatessa paketti lasagnelevyjä suoraan käteen. Kohtaloa! Aivan varmasti. Fiiliksen mukaan kokkailin ja tuloksena oli aivan törrrrkeen hyvä, ei todellakaan perinteinen lasagne valkokastikkeineen vaan..

Currynen kanalasagne!

Tarvitset:
*lasagnelevyjä
*kanaa (joko jauhelihana tai suikaleena)
*kermaa ja/tai maitoa
*mausteita (käytin paprikaa, currya, valkosipulia ja suolatonta broilermaustetta)
*juustoraastetta (käytin mozzarella)
*porkkanoita

Ja näin sen tein:

Paistoin kanat ja maustoin ne. Tein kermaisen currykastikkeen. Tein sitä aikapaljon. :D Suosittelen muuten laittamaan ripauksen sokeria siihen kastikkeeseen, tuo curryn maun esille paremmin. Raastoin porkkanoita ja heitin ne sekasin kanan kanssa. (Tässä kohtaa voi toki käyttää mitä vaan vihannesta mistä tykkää) Kasasin samaan tapaan kun normaalin lasagnen, käyttäen juustoraastetta niissä väleissä missä tavallisessa lasagnessa on valkokastike. Poikkeuksena päällimmäinen kerros, johon pelkkä currykastike. Tungin koko komeuden erittäin epäillen uuniin, 200 astetta ja n. 40 minuuttia. Tuntiin en uskaltanut maistaa tekelettäni, mutta pitihän mun tietää voiko sitä lapsille syöttää. Jep. Voi. Jos sitä jää niille.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ei vaihto- eikä palautusoikeutta

Nimittäin mun lapsella. KYYYLLÄ. Luit oikein. Olen harkinnut palauttavani mun lapsen. Tai edes vaihtavani siihen versioon joka osasi käyttäytyä. Minne se katosi?! Monesti kuluneen kahden päivän aikana olen tätä miettinyt, enkä todellakaan ole kasvattanut tottelematonta pentua. Mulle on aivan täysi mysteeri, että missä vaiheessa lapsestani kasvoi monsteri. Uhmaava, hakkaava, potkiva monsteri. Ja sitten mä vielä vapaaehtoisesti haluan näitä lisää?! Call me crazy..

Alle metrin mittainen kääpiö tietää miten äidin hermoja koetellaan. Melkein puolitoistavuotias neiti O tietää tasan tarkkaan mikä on kiellettyä ja mikä ei. Tietää että ruoka syödään lusikalla tai haarukalla lautaselta. KAATAA NE JUMALAUTA PÖYDÄLLE JA SYÖ SORMIN. Ja sitten itketään kun prinsessalla on kädet likaset. Byyhyy. Neiti O tietää myös että sohvalla ei juosta, koska jos sieltä tippuu, tule iiiiso iso pipi. JUOKSEE SIELLÄ NAURAEN JA LENTÄÄ PÄÄLLEEN LATTIAAN. Jatkaa usein nauramista. Äiti repii hiuksiaan ja haukkoo henkeään, kaivaa nitroja rintataskusta. O tietää myös että koiraa ei lyödä kuonolle. LYÖ SILTI. Koira ei ole moksiskaan. Onneksi edes joku ei ole moksiskaan riiviön pahanteosta.

Äitini käyttämä sanonta "Muiden kakarat, meidän lapset" ei uppoa mun päähän. Kovasti olen tota lausetta makustellut, mutta mun päässäni se on "Meidän kakara, muiden lapset." Ja kyllä, tiedostan tän olevan vaan vaihe. Uhma se siellä nostaa päätään.. Joopajoo. Mitäs jos tää ei ookkaan uhmaa? Mitäs jos mä oon pilannut mun lapsen, se ei koskaan osaa käyttäytyä ja vielä työpaikkahaastattelussakin se puree haastattelijaa ja lällättää. Ehkä se onkin ihan fiksua tehdä toinen. Jos tämä eka oli vaan sellanen koeversio? Vol1, tiettekö?

Hei huomaatteko; riiviö, kääpiö, pentu, kakara. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Koska huolimatta siitä että meillä asuu uhmatuhma joka saa mut repimään hiukseni päästä, on tuo pieni ihminen se kaikkein rakkain tässä maailmassa. Se kenen vuoksi tekisi mitä vaan. Ja mun mielestä se on vahvuutta, että osaa sanoa olevansa kurkkuaan myöten täynnä. Haluavansa palauttaa lapsen. Nimittäin juuri sillä hetkellä kun sen sanoo ääneen, se kaikki helpottaa (ennen seuraavaa uhmakohtausta) ja tunnet aivan käsittämätöntä halua rutistaa lastasi lujaa ja kuiskailla "äidin rakas". Kunnes suloinen riiviö mäjäyttää nyrkillä päin näköä, ja haukkaa nenästä. Juoksee sylistä pois lällättäen hakkaamaan uunin luukkua puukauhalla. Ja kaikki alkaa alusta.

Tää on taas näitä päiviä viikkoja kuukausia. Mua ei todellakaan ees helpota se, että tiedän monen kaverini olevan samassa tilanteessa, uhmaavan lapsen kanssa. Ei helvetti. Kyllä se helpottaa :D Ja kylläpä teki hyvää pienesti avautua. Minä en oo se täydellinen äiti jonka hermot kestää kaiken, ehei - mäkin oon vaan ihminen.

Kaikille parempaa tulevaa viikkoa toivoen.
-Sane

perjantai 26. syyskuuta 2014

Muutama juttu kera kiitoksien

Mä oon aina ollut pieni. Syystä tai toisesta, ilman syömishäiriötä tai sen kanssa. Varsinkin sen kanssa. Mun 162 senttinen varteni koki aikamoisen kolauksen alkaessani odottamaan esikoistani. Normaalisti karvan alle 50 kiloinen nainen paisui kuin pullataikina.. Vaikka todellisuudessa raskauskiloja tuli alle 10. Hei, olisin voinut paisua enemmän jo siinä vaiheessa, sillä mulla meni selkä niin sanotusti rikki jo alkumetreillä ja kilometriä pidempään kävelyyn en pystynyt. En vaikka olisin lyllertänyt hitaammin kuin kilpikonna. Todennäköisesti ympärivuorokautinen, jo viikolla 4 (kun en vielä edes tiennyt olevani raskaana..) alkanut pahoinvointi pelasti mut liioilta kiloilta. HEI EI SE HAITTAA. Otin niitä kiloja siinä synnytyksen jälkeen ihan muidenkin puolesta.

Joulukuussa 2013, tyttäreni ollessa 8kk havahduin vaa'an lukemaan, joka ei 28 vuoden aikana ollut ikinä näyttänyt mun kohdalla niin isoa lukua. Aina urheilua harrastanut  ja jatkuvasti liikkeellä ollut nainen oli muuttunut pullaa mussuttavaksi (ei kuitenkaan leipovaksi ;)) kotiäidiksi. Juuri sellaiseksi miksi en koskaan aikonut.. Mä halusin olla se hiekkalaatikon kuumin äiti. Syystä tai toisesta.

Huhtikuussa 2014, tasan vuosi O:n syntymästä huomasin että peilistä katsoo taas se sama nainen. Mutta hitoksen paremmassa kunnossa kuin ennen raskautta! Tähän tilanteeseen oon päässyt pitkillä vaunulenkeillä, kotijumpalla ja sen lisäksi salitreenillä. Alkuun kävin 4-5 kertaa viikossa salilla, nyt käyn 2-3 kertaa, ja se riittää. Mä en aio tehdä treenaamisesta pakkopullaa, en aio noudattaa mitään tiukkaa dieettiä. Mun kohdalla se ei toimi. Ja ainoo mikä mua motivoi, on peilikuva ja se hyvä olo mikä urheilun jälkeen tulee. Ja pakko myöntää; näin karvan verran yli 50 kiloisena, yli kymmenen kiloa laihtuneena, suhteellisen isoja painoja penkistä nostavana naisena oon helvetin ylpee itestäni.  Ylpee siitä että tein tän oikein, enkä ratkennut samaan kierteeseen kun syömishäiriöaikana. Ylpee siitä että vauva-arjen keskellä mä sain itseeni niskasta kiinni ja otin sitä omaa aikaa salilla. Yksinkertaisesti ylpeä!

Kiitos mun ihanille naisille, te tiedätte ketä olette! Ilman teitä olisin vasta puolivälissä tätä urakkaa. Erityiskiitos yhdelle, tiedät kyllä kuka olet ♡

tiistai 23. syyskuuta 2014

Ihana syksy!

Syksyä mä rakastan. Kirpeitä syysaamuja, aurinkoa joka paistaa muttei kuitenkaan lämmitä. Villasukkia, kaulaliinoja, ihania paksuja neuleita. Kahvia termarissa työmatkalla ja musiikit täysillä korvissa. Ei. Ei näin. Ei enää.

Rakastan mä tätä syksyä tuon lapsenkin kanssa. Aikasin aamulla mua joko hakataan päähän unipupulla tai mun yöpöydän lamppua räpelletään päälle ja pois, päälle ja pois. Ihana taito jonka rakas tyttäreni on juuri oppinut. Ei puhettakaan että O herättäisi isänsä, eikä puhettakaan että se rauhottuis nukkumaan vaikka meidän väliin. Joten silmät ristissä kampean ylös sängystä keittämään aamukahvia ja miettimään mitähän O tänään kelpuuttaisi aamupalaksi. Makuuhuoneen oven vedän perässäni kiinni, että edes joku saa nukkua tässä talossa. (Lue: koira ja isäntä kääntää kylkeä vaan, sa*tanan laiskimukset) Aamupalan jälkeen piirrettyjä, mutta jo viimeistään puoli yhdeksän alkaa neiti kiukuta ja kiskoa ulkovaatteita naulakosta, joten ei muuta kuin tamineet niskaan ja ulos. Ja mä vannon että me ollaan aina ensimmäisenä puistossa. Usein jopa ainoat siellä. Mitä ihmiset tekee lapsiensa kanssa?! O:n onneksi serkkupoika on meillä 3-4 kertaa viikossa hoidossa, joten yksin ei tarvitse puistossakaan leikkiä. Ja niinä aamuina kuin täytyisi, niin kyllä tämä äiti sen termarillisen kahvia juo hiekkalaatikolla linnoja ja hiekkakakkuja rakennellen. Kotimatkalla on ihana kävellä rantatietä pitkin, ja viimeistään siinä vaiheessa olen hereillä. Täällä on niin kaunista, ja päivä ei mennyt taaskaan hukkaan. Bueno!

KukaMikäMissä

Koska jokainen bloggaa, niin myös minäkin.

Hei, olen 28 vuotias yhden tyttölapsen äiti Espoosta. Olen naimisissa, karikoista huolimatta onnellisesti ja toivoakseni loppuelämäni. Haaveilen isosta lapsikatraasta, ja siitä että ukko heittäisi pleikkarin ikkunasta, jotta me ehdittäisiin edes ajatella niitä lapsia. Haaveilen omasta talosta isolla pihalla ja kasvimaalla. Haaveilen kiireettömistä päivistä ja isoista kahvikupeista. Haaveilen koiranpennusta. Tai jopa kahdesta.

Todellisuudessa asumme pienkerrostalossa. Kolmen huoneen ja keittiön asunnossa, jonka olohuoneen keskipisteenä tuntuu tuo kirottu musta laite olevan. Oman pihan sijasta meillä on lasitettu parveke jossa ei yksikään kasvi pysy elossa muutamaa kuukautta pidempään ja kuten jo edellä mainittu, on lapsiakin vain yksi kuten koiriakin. Onneksi aina saa haaveilla ja joskus joku haave voi vaikka toteutuakin jos oikein kovasti tekee töitä sen eteen. Mitä minä haluan - minä saan. Eikö vaan?

Tämän blogin on tarkoitus olla lähinnä mulle itselleni paikka minne voin ajatuksiani kirjoitella, mutta mikäli joku tänne joskus löytää tiensä, niin tosi kiva. Arvostaisin myös tälläisiltä henkilöiltä kommenttia - vaikka vaan terkut tai jotain. Anonyyminä aion pysyä niin kauan kuin mahdollista, siksi blogissa mainitut henkilöt esiintyy salanimillään, kuten minäkin. Kuvat sen sijaan saattaa tutuille paljastaa kuka olen mikäli niitä aion tänne laittaa kovastikkin. En oikeesti tiedä mitä tästä tulee, minkä tyyppinen blogi ja kuinka usein postaan. Sen näkee sitten. Tervetuloa seuraamaan!

-Sane