Syksyä mä rakastan. Kirpeitä syysaamuja, aurinkoa joka paistaa muttei kuitenkaan lämmitä. Villasukkia, kaulaliinoja, ihania paksuja neuleita. Kahvia termarissa työmatkalla ja musiikit täysillä korvissa. Ei. Ei näin. Ei enää.
Rakastan mä tätä syksyä tuon lapsenkin kanssa. Aikasin aamulla mua joko hakataan päähän unipupulla tai mun yöpöydän lamppua räpelletään päälle ja pois, päälle ja pois. Ihana taito jonka rakas tyttäreni on juuri oppinut. Ei puhettakaan että O herättäisi isänsä, eikä puhettakaan että se rauhottuis nukkumaan vaikka meidän väliin. Joten silmät ristissä kampean ylös sängystä keittämään aamukahvia ja miettimään mitähän O tänään kelpuuttaisi aamupalaksi. Makuuhuoneen oven vedän perässäni kiinni, että edes joku saa nukkua tässä talossa. (Lue: koira ja isäntä kääntää kylkeä vaan, sa*tanan laiskimukset) Aamupalan jälkeen piirrettyjä, mutta jo viimeistään puoli yhdeksän alkaa neiti kiukuta ja kiskoa ulkovaatteita naulakosta, joten ei muuta kuin tamineet niskaan ja ulos. Ja mä vannon että me ollaan aina ensimmäisenä puistossa. Usein jopa ainoat siellä. Mitä ihmiset tekee lapsiensa kanssa?! O:n onneksi serkkupoika on meillä 3-4 kertaa viikossa hoidossa, joten yksin ei tarvitse puistossakaan leikkiä. Ja niinä aamuina kuin täytyisi, niin kyllä tämä äiti sen termarillisen kahvia juo hiekkalaatikolla linnoja ja hiekkakakkuja rakennellen. Kotimatkalla on ihana kävellä rantatietä pitkin, ja viimeistään siinä vaiheessa olen hereillä. Täällä on niin kaunista, ja päivä ei mennyt taaskaan hukkaan. Bueno!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti