Ei vaihto- eikä palautusoikeutta

Nimittäin mun lapsella. KYYYLLÄ. Luit oikein. Olen harkinnut palauttavani mun lapsen. Tai edes vaihtavani siihen versioon joka osasi käyttäytyä. Minne se katosi?! Monesti kuluneen kahden päivän aikana olen tätä miettinyt, enkä todellakaan ole kasvattanut tottelematonta pentua. Mulle on aivan täysi mysteeri, että missä vaiheessa lapsestani kasvoi monsteri. Uhmaava, hakkaava, potkiva monsteri. Ja sitten mä vielä vapaaehtoisesti haluan näitä lisää?! Call me crazy..

Alle metrin mittainen kääpiö tietää miten äidin hermoja koetellaan. Melkein puolitoistavuotias neiti O tietää tasan tarkkaan mikä on kiellettyä ja mikä ei. Tietää että ruoka syödään lusikalla tai haarukalla lautaselta. KAATAA NE JUMALAUTA PÖYDÄLLE JA SYÖ SORMIN. Ja sitten itketään kun prinsessalla on kädet likaset. Byyhyy. Neiti O tietää myös että sohvalla ei juosta, koska jos sieltä tippuu, tule iiiiso iso pipi. JUOKSEE SIELLÄ NAURAEN JA LENTÄÄ PÄÄLLEEN LATTIAAN. Jatkaa usein nauramista. Äiti repii hiuksiaan ja haukkoo henkeään, kaivaa nitroja rintataskusta. O tietää myös että koiraa ei lyödä kuonolle. LYÖ SILTI. Koira ei ole moksiskaan. Onneksi edes joku ei ole moksiskaan riiviön pahanteosta.

Äitini käyttämä sanonta "Muiden kakarat, meidän lapset" ei uppoa mun päähän. Kovasti olen tota lausetta makustellut, mutta mun päässäni se on "Meidän kakara, muiden lapset." Ja kyllä, tiedostan tän olevan vaan vaihe. Uhma se siellä nostaa päätään.. Joopajoo. Mitäs jos tää ei ookkaan uhmaa? Mitäs jos mä oon pilannut mun lapsen, se ei koskaan osaa käyttäytyä ja vielä työpaikkahaastattelussakin se puree haastattelijaa ja lällättää. Ehkä se onkin ihan fiksua tehdä toinen. Jos tämä eka oli vaan sellanen koeversio? Vol1, tiettekö?

Hei huomaatteko; riiviö, kääpiö, pentu, kakara. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Koska huolimatta siitä että meillä asuu uhmatuhma joka saa mut repimään hiukseni päästä, on tuo pieni ihminen se kaikkein rakkain tässä maailmassa. Se kenen vuoksi tekisi mitä vaan. Ja mun mielestä se on vahvuutta, että osaa sanoa olevansa kurkkuaan myöten täynnä. Haluavansa palauttaa lapsen. Nimittäin juuri sillä hetkellä kun sen sanoo ääneen, se kaikki helpottaa (ennen seuraavaa uhmakohtausta) ja tunnet aivan käsittämätöntä halua rutistaa lastasi lujaa ja kuiskailla "äidin rakas". Kunnes suloinen riiviö mäjäyttää nyrkillä päin näköä, ja haukkaa nenästä. Juoksee sylistä pois lällättäen hakkaamaan uunin luukkua puukauhalla. Ja kaikki alkaa alusta.

Tää on taas näitä päiviä viikkoja kuukausia. Mua ei todellakaan ees helpota se, että tiedän monen kaverini olevan samassa tilanteessa, uhmaavan lapsen kanssa. Ei helvetti. Kyllä se helpottaa :D Ja kylläpä teki hyvää pienesti avautua. Minä en oo se täydellinen äiti jonka hermot kestää kaiken, ehei - mäkin oon vaan ihminen.

Kaikille parempaa tulevaa viikkoa toivoen.
-Sane